update

Olo on kurja. Tilanne on masentava. Life sucks. Argh.

Minä sitten annoin sen tapahtua kuitenkin. Annoin Jessen päästä nahkani alle kun tupaantuliaisissamme päädyimme selkkaukseen minun lähenneltyä svedua hänen nähdensä. Tukahtunut "miltä sä luulet, että musta tuntuu kattoa kun sä pussailet jonkun toisen kundin kanssa" mursi mussa jonkun suojakuoren ja meidän panotreffimme muuttuivat tapailuksi.
Ei tässä ole ollut aikaa kirjoittaakaan kun toisen seurassa on ollut hyvä. Aluksi varovaiset ja ujot kohtaamiset vaikeine ja unettomine öineen ja haparoivine kosketuksineen muuttuivat hiljalleen tottuneiksi, varmoiksi, kiihkoisiksikin. Kosketuksia vaihdettiin muutenkin kuin seksin takia, saatettiin vaan maata sängyssä tunnustellen toisen ihoa ja nauttien läheisyydestä. Mitähän tässä nyt on mennyt, kuukausi? Puolitoista? Olen seonnut laskuissa.
Muiden silmissä me olemme jo pari. Mutta ei me olla. Jesse ei ole yli eksästään ja vaikka meidän on hyvä toistemme lähellä purkautui sen ahdistus menneeseen eroon tässä lähipäivinä niin, että tuntuu että hän on taas kilometrien päässä minusta. Samaan syssyyn minulle tuli uusi koira ja olen sidottu olemaan kotona sen kanssa, juhliminen on ohi nyt hetkeksi. Jotenkin niin helvetin tyypillistä että nämä kaksi asiaa sattuivat taas samaan aikaan. Niinkuin jommassakummassa, erofiiliksissä tai puppybluesissa ei yksinään olisi tarpeeksi sietämistä. Semminkin kun tämä viikko Jessen kanssa ennen sen eksäahdistuksia oli ehkä parhainta mitä meillä on ollut. Olimme molemmat sairaslomalla ja vaan lojuimme meillä, verhot kiinni, pimeässä huoneessa kahdestaan.

Eilen kävin Jessellä. Kosketukset tuntuivat väkinäisiltä, mulla oli olo että tuppauduin sen seuraan väkisillä. Lopulta se makasi hetken mun sylissä ja kun se oli rauhoittunut mä totesin, että taitaa olla aika lähteä kotiin. Jesse totesi että taitaa jäädä kotiin ja mä annoin sen jäädä. Lähtiessäni se vielä kysyi, että nähdäänkö tänään. Totesin, että nähdään vaan mutta musta tuntuu ettei se tahdo nähdä.
Se vähä mitä ollaan tänään jutusteltu koneella tuntuu väkinäiseltä sekin, vaikka se sanoo nukkuneensa paremmin ja olevansa paremmalla tuulella. Kysyin mitä suunnitelmia päivälle ja se sanoi ettei mitään. Mä en kehtaa pyytää sitä tulemaan tänne koska en tiedä huvittaako sitä ja täällä pyörii nyt tämä koirasirkus. Toisaalta en voi jättää uutta pentuakaan kovin pitkäksi aikaa yksin joten sen luokse meneminenkään tuskin on vaihtoehto.

Jotenkin se tämän viikon alku kulminoi tän tilanteen. Aina ne menee näin, minä tulen alas niin helvetin kovaa ja korkealta, että kylkiluita murtuu rysäykseen. Kyllä Jesse musta tykkää, en mä sitä epäile, mutta se ei tykkää musta niinkuin se tykkäs eksästään eikä niinkuin sen pitäis tykätä jotta tästä vois kehittyä mitään muuta kuin se mitä se nyt on. Tarpeiden tyydytystä. Ja minä olen niin saatanan tyhmä idiootti että päästän nämä tyypit nahkani alle, en osaa olla yksin ja alan jossain typeryyteni huumassa elätellä taas toiveita siitä että josko tästä kuitenkin olisi tulossa jotakin. Tuijotan muutaman viikon takaisilta juhlilta meistä olevaa yhteiskuvaa ja mietin että miksi vitussa tässä taas kävi näin. Ja tiedänhän mä siihen sen vastauksen. Kun minä en ikinä opi.